Oli kaunis talvipäivä ja lauantai. Pienellä kävelyllä Kuusiston maisemissa.
Linnanrauniot nököttävät paikallaan edelleen.
Meri on jäässä.
Retkiluistelija tuli levähtämään laiturille. Kertoi ettei oikein uskaltanut lähteä keskelle luistelemaan, koska sieltä löytyy virtapaikkoja, fiksu veto ja peukku sille.
Pilkkijätkin olivat nauttimassa päivästä. Tosin tuolla oli aika kova ja kylmä tuuli, kunnon vaatetus oli todellakin tarpeen.
Tässä kohtaa piti pysähtyä. Tuuli oli selän takana eikä osunut tähän kohtaan, aurinkokin lämmitti mukavasti. Tuli niin keväinen olo, vaikka siihen onkin vielä aikaa.
Kun katson blogini historiaa, joka tosiaankin alkaa jo vuodesta 2009, edellinen vuosi oli hyvinkin hiljainen. Vain yksi blogipostaus koko vuoden aikana. Olen kuitenkin hyvinkin ahkeraa päivittänyt Instagrammiani. Se on kuin eräänlainen päiväkirja, vaikka tapahtumia ei olekaan joka päivä.
Yritän olla tänä vuonna ahkerampi täällä. Luonnossa tulee valitettavasti liikuttua nykyään vähän vähemmän ja varsinkin iso kamera kaulalla, nykyään löytyy myös käsistä jo kaksi koirulia, joten itse kuvaaminen ei ole enää päätehtävä kävelyllä.
----------------------------------------------
Lauantaina 21.1 pienellä kävelyllä perheen kera. Pakkasta muutama aste ja pieni lampi jäässä. Uimareita täällä on kesällä aika mukavastikin, mutta nyt oli ranta tyhjänä.
Oli tuossa laiturin nokassa pientä avantoa varmaan tehty, joten ehkä täällä joku uimari käy pulahtamassa.
Puutkin mukavasti huurteessa.
Rannan leikkipaikka odottaa kesää ja pieniä leikkijöitä.
On toinen päivä tammikuuta, ja vielä uuden vuoden kynnyksellä. Ajattelin tehdä ihan piskuisen metsäretken lähimaastoon... mihinkäs muuallekaan nykyään. Mutta lähimaastostakin löytyy mielenkiintoisia asioita, kunhan vain muistaa suunnata katsettaan eteenpäin, niinkin liukasta kuin siellä voi olla. Kliksuttele kuvia isommaksi jos siltä tuntuu :)
Metsäpolkua tallaamme ja mukavasti luntakin on tullut metsään. Mukanani on koirakaverini, eikä meillä mikään kiire mihinkään. Pyry tykkää pysähdellä ja haistella, minä tykkään jäädä muuten vain katsomaan ja kuuntelemaan. Metsä on hiljainen, vain kaukaa kuuluva vaimea moottorihäly kantautuu korviimme, mutta se ei näin taajamassa haittaa, sitä on ja tulee olemaan.
Epäilen, että jos joskus vielä pääsisin Lapin erämaihin, ihmettelisin sitä hiljaisuutta. Joskus aikanamme kävimme paljonkin lapissa lumilautailemassa ja tulihan sitä hiihdettyäkin. Muistan kyllä, miten sitä hiljaisuutta ja rauhaa ihmetteli jo silloin. Samoin pimeään aikaan, tähtitaivas oli niin upea, ettemme täällä kaupungissa olleet edes muistaneet, miten hieno se olikaan. Joskus todellakin kaipaisin olla taas paikassa, jossa kuulen vain luonnon omat äänet.
Olenko jo kertonut, miten olen hurahtanut näihin puunrunkoihin? Taidan olla, muutaman kerran, aina kun laitan sellaisen kuvan tänne. Melkein tulee autio olo, jos en pääse metsäretkellä kuvaamaan puunrunkoja, oli kesä taikka talvi, joten tässä näitä taas on. Ovat siinä niin kauniisti, limittäin ja lomittain, toinen puoli saanut ohkaisen lumihunnunkin täydentämään kauniin ruskeita sävyjä.
Yritin kovasti hakea vihreää ja jotain lähikuvauskohdetta. Pyrypoika se löysi tämän vihreän pienen sammalmättään kiven reunasta, ja mikäs siinä sitten, hyvä se tämäkin.
Nukkuvat selvästi kaikki talviunta, nämä pienet vihreät, öttiäisten kotikoloja. Ja hyvä niin, vielä on liian kylmä heräillä. Vasta kevätauringon lämmittäessä, kannattaa näiden nostatella pieniä lehtiään kohti korkeuksia, lämpöä ja valoa kohden.
Ja näin lopuksi, tämä pieni kosteikko pääsi myös kuviin. Kosteikon yksi miljoonasta asukkaasta, "Herra Ohkainen" on selvästi keskustelutuulella. Minulle ei vain vielä selvinnyt, kenen kanssa hän keskustelee. On varmasti joku hyvin pieni tuolla lumessa, kun noin runkoaan vääntää alas suin.
Ps. Tässä pieni retkemme myös videolla, sellaista yleistä hölötystä luonnosta ja kamerasta, Pyrykin näkyy kuvassa usein. Kokeilen tässä myös uutta lahjaani. Vihdoinkin sain kameran kiinni itseeni ja käsissä vain koiran remmi ja välillä kamera :)
Vähän oli flikka allapäin kun joutui ulos kävelylle, olisi halunnut vaan uppoutua joululahjoihinsa ja leikkeihin sisätiloissa mutta kyllähän se hymy sieltä sitten hiipi vähän ajan kuluttua kun löysi vähän puuhaa, kuten puunrungoilla kiipeilyä, jäälätäköiden rikkomista ja kivien päällä hyppimistä.
Metsä on kyllä siitä kumma paikka että siellä tulee AINA hyvälle mielelle, niin aikuinen kuin lapsikin... ja koira :)
Kaunis punatulkku oli tyttökaverinsa kanssa oksalla
Eipä ole lunta täällä etelässäkään
Vähän vihreää harmauden keskellä
Pieni tietoisku miksi puunrunko kiertyy
Jään kauniit kuviot
Ei ehkä paras paikka loistaa mutta kuvio sopii hienosti metsään
Aurinko yrittää vähän pilkistää mutta on niin kovin alhaalla vielä
Jyväskylän maisemissa oli sentään Joulukuussa lunta. Kummasti se toi pirteyttä päivään kun näki mustan maan vaihtuvan valkoiseksi suoraan silmien edessä.
Tämä Vaajakosken seutu on meidän käyntikohde aina kun tuolla vierailemme, kaunis kesälla ja talvella.
Lähdin kävelylle lähimetsään viikonloppuna, puoli tuntia meni määränpäähän ja metsässä vierähti puolitoista tuntia.
Tällä kertaa mukana oli vain kännykkä, ajattelin pärjääväni sillä ja pärjäsihän sillä mutta tähän blogitarkoitukseen se ei oikein käy. Kuvia joutuu pienentämään niin paljon että lopuksi jouduin jo poistamaan kohinaa reippaalla kädellä että sain kuvista epäterävämpiä. No ehkä en vain osaa mutta nyt pitää kelvata tällä :)
Niin niitä luontohavaintoja.... meillä oli satanut lunta ja matkanikin aikana sitä satoi lisää, aurinko näyttäytyi vain ihan silloin tällöin mutta mukava ilma oli ja pysähtelin paljon kuuntelemaan ääniä.
Toivon aina näkeväni vilahduksen metsänelävistä mutta en tälläkään kertaa nähnyt muita kuin jälkiä risteilemässä hangessa.
Muurahaiskekokin oli saanut uuden lumipeitteen.
Erityisesti kiinnitin huomioni näihin kiviin ja niiden pinnassa oleviin jälkiin. Onko muinainen jäätikkö aiheuttanut jäljet vaiko ihmisten kädet.
.jpg)
.jpg)
Muurahaiskekokin oli saanut uuden lumipeitteen. 
